Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi. Äkkiä… kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran leimahtaa… aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa kuiskaa hän: "A-lu-li… helmi… en taittunut!"
Wen Siang on kuollut!
— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.
Erik tekee ristinmerkin kuolleen otsaan ja urhoolliseen rintaan.
Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan tähdet.
Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit. Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona: Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen Siang'in.
"Jesus!" sanoo hän… ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"
Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.
9.