Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.
Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen käteensä.
Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.
Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä.
Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään.
Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita
ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.
Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun. Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.
Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen pimeyden ja pakkasen.
Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo järjettömyydeltä.
Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo panevatkin epäilemään.
Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia. Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut. Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik, silittäessään koiran päätä.
Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä. Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu, kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa. Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät kumminkin kevät ja kesä.