Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta.
Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan
ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet.
Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?
Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.
"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä merellä.
NELJÄS OSA
SYDÄN
1.
MITÄ ALMKVIST KERTOI.
Raitis länsituuli laulaa ruskeassa kanervikossa — kevättuuli. Jyllannissa olevan Gårdbo'n kartanon ruostunut, kolmisatavuotinen tuuliviiri kääntyy itään.
Hauskalla länsituulella on kevään tuoreutta suloisessa raikkaudessaan. Ja kumminkin vinkuu se valittaen linnan piipuissa. Nämä vanhat muurit laulavat kevään laulua syksyn nuotilla, jota rouva Tanja rakastaa, koska siinä ilmenee jotain hänen kotimaansa äärettömyyttä..
Kolme vuotta on nyt rouva Tanja, joka sai Gårdbo'n häälahjaksi isältään, asunut täällä Olov Harold'in armollisena pikku vaimona ja Jeanne Louisen ehkä vielä armollisempana äitinä. Jeanne Louise on saanut nimensä isoisänsä isoisän, översti Jean Louis Harold'iin, Corbineaun urhoollisen päällikön mukaan, jota Napoleon Studianka-päivän illalla, ennen Berezina-taistelua nipisti korvasta ja nimitti kenraaliksi sanoen: "Kiitän teitä herra prikaatinkenraali!" — Pikku Jean Louise on muuten jo mennyt nukkumaan. Kevätilma raukaisee ja huhtikuun päivät ovat kylmiä. Ja sitäpaitsi haluaa rouva Tanja vähän levätä. Sillä illalla aikoo professori Almkvist kertoa heille matkastaan.