Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan. Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.
Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla? En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä myöten kiipeämään.
3.
Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea askeleita, mutta paljon niitä vain oli.
Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka teidät siihen oikeuttaa."
Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.
"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä. Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies, joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle valolle."
"Luostarissa… Munkkien… En ymmärrä oikein, mutta se on samantekevää…!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua saapui siihen kolmen miehen patrulli.
"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä. Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne kutsumatta on kuoleva… Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön. Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle… selin syvänteeseen…"
Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.