"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa katsella helvetin kauhuja."
Huoneessa on kauan aikaa hiljaista.
Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti professorin käsivarrelle.
"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää teidät luonamme… olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt kai ette enää matkusta?"
"Niin, olette oikeassa, en enää matkusta, olen saanut tarpeekseni."
Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.
"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina.
Totta puhuen en uskalla sitä avata."
Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata… sehän on professorille!"
"Minulleko?"
Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka muistuttaa entistä Almkvist'ia.