"Ja tekö näitte… mitä ajattelitte?"
"Kyllä… ja se oli hirveätä!"
Almkvist kokoo voimiaan jatkaakseen.
"Niin kauheata… Näin sisimpäni… salaisimmat ajatukseni… jotka olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa, kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat synnyttämänsä kauhun tieltä… Näin edessäni… lihana ja verenä… valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni komeroissa… todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."
Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet vapisevat.
"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja sentähden täytyi minun kuolla!
"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä. Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä; olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli auttamattomasti rikki!"
"Mutta voidaan kai se korjata?"
"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se olisikin mahdollista…"
"Niin…?"