Ja suunniltaan… voimatta hillitä ääntään huutaa hän:
"Arnaluk… Arnaluk!"
4.
KESÄ TASSINORK'ISSA.
Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta, löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt, Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa, joka vajosi kylmään syvyyteen!
"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin. Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä pohjoisemmaksi…"
Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!… Niin, sinähän se olet. Olet siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"
Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt, mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi. Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä, johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on Arnaluk'in kirkko.
Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet toisilleen rakkauden keväänä.
— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia, kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään, näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja taivas ymmärtävät toisensa.