Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan, mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan, karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.
Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän, katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä… onkohan: se tuuli, joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk", kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"
Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan… istuutuu raskaasti kirjoitustuoliinsa… paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.
Pinguit tulee loistaen ilosta ja innoissaan.
"Katsokaa, mitä olen löytänyt!… Se oli tuolla ylhäällä… polun vieressä kivien välissä!"
"Anna se tänne!"
"Kivien välissä! Aurinko paistoi siihen ja se heijastui silmiini!"
"Saanko katsoa?"
"Kyllä, olkaa hyvä… mutta löytöpalkkio?"
"Kyllä Pinguit…"