Arnaluk on kuunnellut. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja huulet vapisevat.
"Erik, et kai tuota todella tarkoittane?"
"Kyllä, Arnaluk, minun täytyy…"
Erik katsoo ikkunasta jäälle ja peninkulmittain leviävät hänen silmäinsä edessä Lancaster-salmen peloittavat jääröykkiöt. "Minun täytyy lähteä sinne… vielä kerran. Lupasin sen Wen Siang'ille silloin kun henget taistelivat hänen sielustaan. Hän otti lupaukseni vastaan… ja kuoli hymyillen."
Arnaluk'in silmät täyttyvät jälleen kyynelillä. "Pidätkö sitten enemmän hänestä kuin minusta? Hänhän on kuollut ja on ehkä Jumalan luona, mutta minähän elän… ja olen luonasi."
"Arnaluk, etkö luule sen olevan vaikeata ja kauheata?… mutta noin et kumminkaan saa puhua! Lupaukseni minut siihen pakottaa. Etkö kuullut, että olen antanut sanani?"
— — Ennen kuin Duroc palaa laivaan sinä iltana, puhelee hän kauan Nordstrand'in ja Arnaluk'in kanssa ja lopetettuaan on Arnaluk'in suru kuin poispuhallettu, hän hymyilee onnellisen ja salaperäisen näköisenä.
"Kiitoksia", sanoo hän ja ojentaa Duroc'ille kätensä, "kuinka hyvä te olette!"
Nyt tulee Erik ja Duroc menee häntä vastaan. "Päätöksesi on siis peruuttamaton?… No niin, matkustamme huomenna."
— — Duroc tahtoo viettää yönsä Kukunor'issa. Tuskin on hän päässyt laivaan, kun hän jo huutaa sähköttäjää. Ja hetkeä myöhemmin lähettää langaton kipinöitään valoisaan yöhön.