"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa se onnea… sinulle ja minulle… ja tulevaisen vapauden toivoa neljällesadalle miljoonalle ihmiselle… Tätä helmeä ei osteta kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa… tule… älä ole tietävinäsikään… vaunuissa selitän kaikki… oma rakastettuni!"
Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista; tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.
"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan raivoissaan."
Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä kokonainen — keisarikunta.
— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori grönlantilaismorsian yksinään.
"Missä… missä on miehesi?"
"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"
"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut hulluksi, pieni raukkani?"
Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa, näyttäen kaikki pienet hampaansa.
"Niin, mutta hän tulee takaisin… ja sitten saatte kaikki kuulla asian!"