"Miten hän sentään on suloinen ja kaunis!" kuiskaa rouva Tanja miehelleen Olov Harold'ille, joka istuu hänen vieressään.
Siellä ovat he kaikki: Tanja ja Olov Gårdbo'sta, ruskeasilmäinen Duroc terävine Napaleonin-partoineen, hiljainen ja liikutettu Nordstrand, Almkvist kiiltävien silmälasien takaa näkyvine hermostuneine silmineen, tukkukauppias Holm rouvineen ja vanha Anette, joka on saanut erityisen kutsun… kaikki toivottavat he parhainta noille kahdelle nuorelle, joitten kohtalot yhdistetään tuolla alttarin luona.
Elämässä ja kuolemassa kuuluvat he nyt toisilleen. Niin tuntuu ainakin Arnaluk'ista. Hän katsoo ylös. Nyt kai, jos milloinkaan, ovat hänen miehensä silmät iloiset.
Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota Arnaluk kanta samettinauhassa.
Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen käteensä.
"Niin… niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti… ah… kiiruhda nyt!"
"Mutta Erik…" Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän kätköistä… en sanonut hänelle mitään… tahdoin vain pitää sitä tänä päivänä… luulin sen tuovan onnea…"
Erik pitää koteloa kädessään. Hän aukaisee kultaisen säiliön.
"Luoja, se on todella, en erehdy, musta helmi on tallella!"
Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa, kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.