"Professori, teidän ajatuksenne on pyörryttävä. Pidättekö siis mahdollisena valokuvaamalla toistaa kaikki nuo tuhannet ja vaihtelevat mielikuvat, joita ihmisen ajatuskyky ja mielikuvitus kehittää sielujemme silmien eteen?"
"Kyllä!" Innoissaan nousee Almkvist seisomaan ja alkaa puhua esitelmä-äänellä. "Hyvät herrat… ja ymmärrätkö, minkälaisen maailman mullistuksen tämä erikoinen keksintö tulee saamaan aikaan, jos se toteutuu? Voitko käsittää sitä laajaa ja suuriarvoista valistusta, jota se tulee kehittämään ihmissieluissa, jos se saadaan jollakin Edinson'imaisella koneella päivittäiseen käytäntöön? Ja minkälaisia edistymisiä taiteessa ja kirjallisuudessa! Maalari voipi vangita kauniin ja haihtuvan väriunelmansa; runoilija saa teokseensa kaiken sen raikkaan alkuperäisyyden. Ja vielä enemmän, ajatukset eivät olisi enää tullivapaita, teeskentelijä ei voisi enää saada luottamusta osakseen, jokainen likainen ajatus joutuisi päivänvaloon, ja niin tulisi jokaiselle kunnianasiaksi sivistää ajatuselämäänsä ja pitää se erillään kaikesta likaisesta, koska sitä ei enää voisi peittää ulkokultaisella naamalla ja valepuheilla. Sisällinen, todellinen ihminen tulisi kysymykseen, sillä jokaista, joka pyrkisi yhteiskunnan kukkuloille, voitaisiin tutkia ja todeta, minkälainen hän todellisuudessa on."
Almkvist on puhuessaan mukaantunut haluunsa olla liikkeellä ja käyskentelee edestakaisin kuun valaisemalla kannella. Innoissaan hän ei huomaa tulleensa liian likelle kävelykannelle vievien jyrkkien rappusien reunaa. Hän kompastuu ja lankeaa nenälleen. Erikiltä pääsee huuto. Näyttää siltä kuin professori syöksyisi alas, tekisi ilmamatkan, josta olisi taittuneet niskat seurauksena. Mutta samassa hetkessä rientää varjosta esiin eräs mies, tarttuu Almkvist'in takkiin ja riuhtaisee hänet niin voimakkaasti takaisin, että professori istua mötkähtää kannelle… ja näkee tuhansia tähtiä.
"Suokaa anteeksi", sanoo samalla lempeä ääni, "pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi palvelijakoiralle, mutta se oli välttämätöntä voidakseni pelastaa teidän korkeutenne hengen."
Ennenkuin Erik ennättää paikalle on pelastaja poissa. Hän on astunut takaisin varjoon ja kadonnut yhtä äänettömästi ja salaperäisesti kuin tulikin.
Almkvist nousee vaivaloisesti ja nilkuttaa penkille istumaan.
"Sehän oli tuo kiinalainen"… sanoo hän, "sinun kiinalaisesi? Mistä hän ilmestyi? Ja mihin hän meni? Hän on varmaan vakoillut meitä ja kuunnellut… tuo roisto."
"Rakas professori", sanoo Erik hiljaa, mutta vähän vihaisesti, "eiköhän joku toinen nimitys olisi sopivampi? Hänhän pelasti kumminkin henkesi!"
6.