"Kiinaanko? Eikö mitä — Tibet'iin ehkä."
"Tiibet'iin tahi Kiinaan, se on sama. Lohikäärme hallitsee molemmissa. Matkustatte siis Kiinaan ja tarvitsette palvelijan, joka tuntee maan ja puhuu sen kieltä. En tarvinne huomauttaa teille, kuinka suureksi hyödyksi olisinkaan matkallanne."
"Ja miksi hyödyksi olisi se sinulle itsellesi?"
"Saan tilaisuuden vierailla isänmaassani tuntemattomana."
Hän sanoo nämä sanat tavalla, joka ilmaisee sivistyneen kiinalaisen. Salaman tavoin, joka hetkeksi valaisee pimeän maiseman. Ehkäpä Wen Siang tuntee sen itsekin, koska hän taasen pukeutuu naamariin, kumartaa syvään ja sanoo: "Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi rohkeuteni. Olen vain tuollainen palvelijakoira, joka…"
Mutta Erik keskeyttää:
"Mutta Wen Siang, miksi käytät tuollaista puhetapaa? Et voi milloinkaan tulla palvelijakseni, koska hyvin ymmärrän, että isänmaassasi olet niitä, jotka sanovat: tule ja silloin tullaan, mene ja silloin mennään! En tiedä, mitkä syyt ovat pakoittaneet sinut elämään niin eristettynä maastasi ja tuossa valepuvussa, tahi mitkä syyt pakoittavat sinua minua palvelemaan tuntemattomana, enkä tahdo sitä tietääkään, mutta jos haluat seurata meitä matkallamme, niin kiitän ja suostun. Kumminkaan ei palvelijana, vaan ystävänä."
"Juuri", vastasi Wen Siang, "juuri palvelijananne, aivan palvelijakoirananne, siitä riippuu kaikki. Muistakaa se!"
Wen Siang vaikenee hetkeksi. Sitten puhuu hän taasen ja äänessään on hyvin vakava sointu:
"Teillähän on itsellännekin joku päämäärä, eikö totta? Etsitte jotakin, jota rakastatte. Ja olette valmis matkustamaan merien ja maitten, vuorien ja aavikoitten, jopa tulenkin halki löytääksenne hänet. Ei mikään voi teitä estää. Eikö olekin niin?"