Erik on lähestynyt pappia ja hänen silmänsä säkenöivät:
"Niin, että Jumala, jota palvelette, on sallinut jotakin kauheata…"
"Erik", sanoo professori Almkvist, "ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta kaikissa tapauksissa… noin et saa sanoa."
"Kyllä, niin täytyy ja on pakko puhua! Oh, pastori Legrand, jos te tietäisitte! Minä sanon sen teille: Hän oli lempeä kuin Jumalan enkeli, puhdas, kaunis ja lujaluontoinen. Hän luotti kokonaan Jumalaan. Hän ei ajatellut varmaan milloinkaan yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut Jumalalle mieliksi, niin puhdas ja hyvä hän oli. Ja kumminkin voi Jumala sallia tällaista…" Erik antaa surullensa vallan ja puhuu katkerasti ja uhittelevasti. Hänen surunsa on hillitön ja sen voikin selvästi huomata epätoivon piirteestä hänen suunsa ympärillä. Mutta Legrand ei sitä näe. Hän kuulee ainoastaan pilkkaavat sanat ja kasvonsa muuttuvat niinkuin veri niitä huuhtoisi.
"Mato" sanoo hän, "kurja mato, kuka olet sinä, joka uskallat nousta Jumalaa vastaan? Minkä parannuksen luulet olevan tarpeeksi suuren poistamaan elämän kirjastasi nuo kauheat sanat, jotka perkele, joka sotii sielustasi Jumalan kanssa, on pannut kielellesi? Sinä, joka et tiedä mistä ja mihin, sinä, jonka aivot, vaikka ne ovatkin täynnä ihmisviisautta, eivät voi hetkeäkään käsittää olemassaolon arvoitusta — sinä tahdot opettaa Jumalaa, miten hän oikeudenmukaisemmin ja viisaammin voisi ohjata maailmaa. Sinä siis sen tiedät! Sydämesi hehkuu totuuden ja oikeuden puolesta ja hän sallii rikoksen tapahtua. Sinä olet tietäjä, joka näet selvään — Jumala on hölmö, joka antaa itseänsä pettää ja joka hylkää lapsensa… Ah sinä kurja raukka, joka tahdot tutkia Jumalan teitä! Hämmentynyt olio, joka unohdat, että paha maailmassa on yhtä hyvin voimaa kuin hyväkin. Nuorukaisraukka, jonka aivot ovat jo niin kivettyneet, ettei valo tuskien kiduttamasta ja ristiinnaulitusta vapahtajasta voi sinne tunkeutua. Sillä siinä valossa ei eletä tilapäisten tietojen muruilla, jotka mahtuvat ihmisen ahtaaseen ajatuspiiriin, vaan uskon varmuudella, sydämen alistuvaisuudella ja — älä unhoita sitä milloinkaan — tottelevaisuudella!"
"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että Arnaluk… ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä… ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen Jumalan rakkautta?"
"Eikö Jumala rakastanut Jesusta?"
"Kyllä, epäilemättä, mutta…"
"… ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä? Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta, sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."
"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi
Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."