Ja Erik lukee äänellä, joka vapisee kiihoituksesta:
"Kukunor saapui tänne kahdeksan päivää sitten. Rokka tuli heti maihin ja jatkoi pysähtymättä koilliseen laivaväki mukanaan. Tiedustelen jatkuvaa matkasuuntaa."
Almkvist huomaa heti miten tärkeä tämä tieto on. Ensimmäisessä hetkessä kumoaa se kaikki toiveet tuon tunnottoman intialaisen vangitsemisesta ja hänen "synnynnäisten" grönlantilaisten vankiensa vapauttamisesta. Neljäntoista päivän etumatka! Hän on, kirjaimellisesti sanottuna, ollut jo kauan kaiken kunnian ja rehellisyyden saavuttamattomissa — saalis piiloitettuna johonkin intialaiseen palatsiin, mistä eivät englantilaisen majesteetin sotamiehetkään voisi heitä löytää, jos voisikin taivuttaa heidät niitä hakemaan.
"Niin Erik, tämä on vakavaa… hyvin vakavaa. Jutta älä vain kadota rohkeuttasi! Sillä, kun kaikki kääntyy ympäri… jos ei asiamiehemme Bombay'ssa kadota jälkiä, niin ei ole peli vielä menetetty. Voimmehan mekin tunkeutua… koilliseen!"
Silloin nostaa Franz Joseph ankkurinsa ja liukuu majesteetillisesti Aden'in paljaasta, kallioitten ympäröimästä satamasta. Liikunto synnyttää vähän vetoa ja tuntiessaan tämän viileyden alun, huokaavat melkein sulaneet matkustajat helpotuksesta. Kaikki ovat iloissaan päästessään tuosta varjottomasta kuumuudesta. Matka Arabian merellä on alkanut.
Legrand lähestyy ja lyöpi professoria olkapäälle.
"Olette kuin puusta pudonnut ja niin syventynyt sisäisiin tutkisteluihin, että unhoitatte seisovanne keskellä auringon paistetta. Jos tahdotte välttää auringonpistoa, niin kiiruhtakaa varjoon! Mutta saittehan sähkösanoman… huonoja uutisia, vai…?"
Erik vastaa. Hänen kasvoihinsa on äkkiä ilmestynyt jotakin kovaa ja katkeraa.
"Jotakinko tapahtunut? — Äh, ei mitään muuta kuin onnettomuus."
"Onnettomuusko? — Se sana sisältää paljon, nuori mies. Mutta kuinka…?"