Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme yhtyivät. Hänen rukoilevana.
"Mutta sehän on mahdotonta", kuiskasin, "aivan mahdotonta!"
Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa. Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:
"Ei milloinkaan saa antaa perään!"
"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai taaksepäin?"
"Tietysti eteenpäin!"
Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja alituisen hiljaisuuden maata kohti.
2.
KORKEITTEN VUORIEN YLI.
"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."