"Niin, siltä näyttää."
Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.
On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa, milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja sokkelot.
Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.
Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen, että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk…
Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:
"Pian, pian!"
"Mitä… kuka… mitä nyt?"
"Pian, kaikkien paholaisten nimessä! Tätä tietä!"
Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä, sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.