Ja professori kohottaa punaista peruukkiaan ja näyttää kaljua päätään.
Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.
5.
KYMMENEN SUKUKUNNAN KADULLA.
Wu-Tis'in talo on Kymmenen sukukunnan kadun varrella. Se on pieni, matala ja muutenkin mitätön, rakennettu puusta ja pajuista, liimattu kuin numero kadun yksitoikkoiseen taloriviin. Pari hyvin vernissattua nimikilpeä, jotka riippuvat oven kummallakin puolella, ilmaisevat suurilla, kultaisilla, kiinalaisilla kirjaimilla liikkeen nimen: "Ylistetty rehellisyys." Maan messinkisiä reikäraha-ketjuja heiluu tuulessa ja julistaa Wu-Tis'in harjoittavan vaihtokauppaa. Itse seisoo hän, nojautuneena nerokkaasti leikeltyyn myymäpöytään, joka erottaa kaupan kadusta. Arvokas Wu-Tis nauttii auringosta, eikä ollenkaan välitä kadun ilmaa saastuttavasta, sakeasta löyhkästä. Hänen vanhat silmänsä ovat jo aikoja sitten tottuneet likaan ja roskatunkioihin. Hän elää liassa ja voi hyvin siinä, niinkuin esi-isänsäkin ennen. "Ylistetty rehellisyys" on kulkenut perintönä kymmenessä polvessa. Puodissa säilyttää hän kilpeä, jolla liike kolmesataa vuotta takaperin avattiin. — Mitähän hän nyt ajattelee, tuo vanha kaljupää, jonka harmajassa niskapiiskassa auringonsäteet leikittelevät? Hän nauraa hyväntuulisena harmajaan partaansa, sillä kaupungissa on kolmena päivänä sattunut levottomuuksia. Kauppa ja kaikki liikenne ovat pysähtyneet ja merkiksi siitä, että hallitus on menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, on kansa päättänyt ottaa lain sovelluttamisen omiin käsiinsä ja sentähden ovat puoditkin suljetut. Ja sitten on myrsky puhjennut, eikä todellakaan ilman syytä.
Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet kirkon heidän temppelinsä paikalle! Tällä ovat he loukanneet kiinalaisten pyhimpiä tunteita. Viha kiehuu, jota Kolau-hui lietsoo: "Kuolema muukalaisille!" Lähetyssaarnaajat ovat paenneet, kirkko palaa ja liekit leimuavat mustalle yötaivaalle. Kirotut olkoot Fan-Kvai-tse't, nuo vieraat paholaiset, jotka saastuttavat isäimme haudat! Kaiken tämän näki Wu-Tis yöllä ja hänen silmänsä hekkumoivat. Mutta suloisinta kaikesta oli tuo, josta hänen vanha sydämensä oikein lämpeni, nimittäin lähetyssaarnaajien sihteerin katkaistu pää Hata-portilla. Se oli pantu häkkiin, koska siinä ei ollun niskapiiskaa, josta se olisi voinut riippua.
Wu-Tis'in iloinen hymy jähmettyy. — Nyt muistaa hän nuo pari omituista, letillistä ja kiinalaisiksi puettua miestä, jotka tuo nuori veli oli tuonut sinne edellisenä yönä ja kätkenyt sisimmäiseen huoneeseen. Ketä ne olivat? Wu-Tis kalpeni jo ajatuksestakin kysyä, sillä mitä olikaan Wen Siang kuiskannut hänen korvaansa? Tuon salaisen sanan, joka yhdistää koko maailman veljet. Ja mitä näyttikään hän kädessään? Ylimmäisen neuvoston salaisella tunnuksella varustetun sormuksen, jota jokaisen veljen oli toteltava epäröimättä ja kyselemättä. Ah, kun vain asia ei olisi ollut niin, niin millä ilolla ei Wu-Tis'in vanha käsi silloin olisikaan hirttänyt nämä pari Fan-jen'ia lähetyssaarnaajan pään viereen! Sillä varmaan ovat he muukalaisia, nuo kaksi! Nehän puhuvatkin ainoastaan raakalaisten kieltä! Mutta hiljaa! Wu-Tis osaa vaieta. Kun Wu-Tis oli tarpeeksi katsellut vilinää, likaa ja kuunnellut mielihyvällä melua, niin palasi hän sisähuoneeseen katsomaan, miten hänen suojaansa uskotut vieraat jaksoivat. Eikä viivykään sitäpaitsi kauan, ennen kuin hän suhtautuu suopeammin Almkvistiin. Hänhän on jotenkin mukiin menevä, vaikka onkin raakalainen ja Wen Siang on valmistanut tietä myötätuntoisuudelle kertomalla, että nuo molemmat tulevat kaukaa, eräästä pienestä maasta, joka ei voi lähettää Kiinaan sotamiehiä eikä lähetyssaarnaajia. Wu-Tis, jolla on liiketuttavia satamassa, puhuu sujuvasti englannin kieltä, ja puhelias kun on, niin keskustelee hän mielellään oppineen eurooppalaisen — ah anteeksi, pohjoismaakunnista kotoisin olevan veljen kanssa.
"Niin vajonneena mietiskelyihin, pohjoisesta tuleva korkea veljeni", alkaa hän, "ah, täytyyhän noin suuren hengen ikävystyä kurjassa, haisevassa luolassani, joka ei ansaitse ihmisasunnon nimeä. Etkö tahdo kohottaa timanttikirkkaita silmiäsi nöyrän palvelijasi puoleen ja aukaista ambraa tuoksuvaa suutasi, että minä kurjuudessani saisin nauttia sinun suuren viisautesi hedelmistä?"
Almkvist, joka todellakin on ajatuksissaan, mumisee jotakin vastaukseksi.
"Varmaankin", sanoo Wu-Tis, "ikävöivät poikasi ja tyttäresi sinua ja siunaavat kotiin tuloasi!"