Toisin sanoen, professori on hajamielinen, voipipa melkein sanoa tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Almkvist on jo kauan aikaa sitten menettänyt kaiken toivonsa pelastaa Arnaluk'in. Hän oli huomannut sen heti, että tuo rakas lapsi oli kadotettu, niin pian kuin hänen ryöstäjänsä olivat saaneet tytön Intian sokkeloihin. Hän ei usko ollenkaan siihen, että tyttö olisi vielä Kukunor'issa. Jos se todellakin on Rokka'n laiva, niinkuin näyttää, niin ei hän itse kumminkaan ole enää laivassa. Hän on turvassa jossakin Intian lokerossa, josta ei häntä kukaan löydä. Tällainen on professorin vahva luulo, mutta hän pitää sen omana tietonaan. Hän on suutuksissaan ainoastaan sentähden, että häntä jutkautettiin Llassa'lla.
Suunnitelma ruumiillistuttaa ihmisten ajatukset sähköllä, paljastaa niitten syvimmät salaisuudet ja selvitellä niitten salaisimmatkin lokerot, kiinnittää kokonaan hänen ajatuksensa. Sitten kuutamoyön, jolloin hän Franz Josephin kannella uskoi salaisuutensa Erikille, on aate itänyt hänen aivoissaan. Hän tuntee, miten teos lähenee ratkaisuaan aivojen ahkerassa työpajassa. Itse kemiallinen koneisto on jo kyllä valmis. Sen on hänen johdollaan valmistanut muudan maailman kuuluisimpia sähköliikkeitä. Hän voi jo saada valotaulussa näkymään muutamia ruumiin sähköilmiöitä. Kuvissa voi hän esittää muutamia suoliston ja hermoston tuntumattomia liikunnoita. Mutta kuvittaa sähköllä ihmisajatuksien sanomattoman monimutkaisia fyysillisiä ilmiöitä ajatuksien koneessa, aivoissa, siihen ei hän vielä kykene. Siitä puuttuu vielä tuo joku, jonka hän toivoo löytävänsä jostakin vanhasta tibetiläisestä luostarista, missä maailmasta eronneet buddalaiset munkit paastoamalla ja ajattelemalla ovat voineet kohottaa sen esiripun lievettä, joka kätkee ihmisten typeriltä ja maahan sidotuilta katseilta todellisen hengen ja aineen eroituksen.
"Tibet'issä pitäisi minun olla", huokaa Almkvist tiedemiehen itsekkyydellä, sillä aate, ennenkuin se on saanut muodon, hallitsee kokonaan hänen henkistä minäänsä. "Kultaisen virran maan" löytäminen, joka tuotti hänelle niin kuuluisan nimen ja sitäpaitsi paljon rahaakin, ei olisi mitään sen maailmanmaineen rinnalla, jonka hän saavuttaisi, jos hän lahjoittaisi ajatuksia synnyttäjille, aivoille sellaisen aavistamattomien kehitysmahdollisuuksien koneen.
"Tibetiin!" vaikeroi professori. Hän ei muista enää noita äärettömiä erämaita, hietatasankoja, joissa ilma on niin kuumaa kuin leivinuunissa, ei myöskään jääkylmiä vuorenhuippuja, pyörryttäviä jyrkänteitä, noita kaikkia tuhansia vaikeuksia, jotka täytyi voittaa… "Tibetiin!" Almkvist päättää sen silloin. Hänen täytyy päästä sinne! Hän varustaa matkueen. Hän ei välitä Wen Siangista! Hän tekee kapinan! Kulta saa aukaista tien! Englantilaisilla seteleillä saa kyllä luottoa Kiinan sydämessäkin.
"Professori! Professori Almkvist… en jaksa enää", uikuttaa Erik. "Teidän täytyy puhella kanssani tästä. Emmehän voi olla täällä ijankaiken toimetonna!"
Almkvist palaa taasen maailmaan. "Ei, ei, eipä tietenkään — sitä emme voi. Mutta nykyään en näe mitään mahdollisuutta… kunnes kapina on kukistettu… Kukunorhan ei purjehdi vielä… tarkoitan, että Wen Siang oli ehkä oikeassa, neuvoessaan…"
On myöhäinen ilta. Erik menee makuuhuoneeseen ja heittäytyy vuoteelleen… ja professori palaa takaisin Tibetiin.
Silloin tulee Wu-Tis kuin käskettynä. Hän on juuri oikea mies, jota voi käyttää.
"Wu-Tis", sanoo Almkvist karkeasti, "pidätkö kullasta, paljosta kullasta… kullasta, joka kilisee näin?" Wu-Tis kohottaa kiivaasti kunnianarvoista päätään.