"Kyllä, mutta meillä ei ole vettä!"
"Vettäkö?" vastaa Wen Siang ja näyttää kädenliikkeellään ääretöntä valtamerta, "on kai meillä vettä enemmänkin kuin tarpeeksi!"
"Mutta makeaa vettä — juomavettä!"
"Ah, juomavet…" Wen Siang keskeyttää. Erik ei ymmärrä, mikä hänelle tuli, sillä Wen Siangin katseen kiitäessä ympäri taivaanrantaa jähmettyvät hänen kasvonsa äkkiä.
Wen Siang ei kuuntele enää luutnanttia. Hän on tarttunut kiikariin ja suuntaa sen muudatta lännessä näkyvää savujuovaa kohti. Hän tarkastaa sitä kauan ja laskiessaan kiikarin sanoo hän:
"Luutnantti, keisari tahtoo heti saada muutamat tärkeät paperit viedyksi — erääseen pohjoiseen paikkaan, jonka nimen ilmoitan tuonnempana, kun aika joutuu. Meillä ei ole vettä, sanotte, ja emme sen vuoksi voi täyttää keisarin käskyä. Mitä luulette siitä Pekingissä sanottavan? Luuletteko päänne olevan silloin lujassa, luutnantti Tschi-Hien? Eikö totta, tehän erehdyitte sanoessanne, ettei meillä ole vettä? Me kai voimme tulla sillä toimeen? Säästäkäämme! Jakakaamme sitä annoksittain! Kootkaamme sadevettä! Kärsimme janoa, jos tarvitaan! Sen sijaan että kääntyisimme, pankaamme täysi vauhti! Minä käsken! Jos puuttuukin vettä, niin säästämmehän siten aikaa!"
"En ymmärrä", sanoo Erik, luutnantin mentyä, "mitä tämä merkitsee."
"No etkö sitten näe?"
"En näe mitään muuta… kuin kaukaisen pilven… savujuovan…"
"Juuri tuo juova…"