"No on kai Li'ssäkin samanlaiset koneet. Se tahtoo sanoa, että voimme päästä, jos tahdomme, etsittäviemme yhteyteen. Voimme lähettää kipinäaaltoja tahi ainakin laittaa koneen siihen kuntoon, että se voipi vastaan ottaa Kukunor'ista jään yli tulevia hätähuutoja. Sillä vaikka se ei mielellään paljastaisikaan olinpaikkaansa, niin ei hätä kumminkaan luo lakia, ja voisihan sattua, että…"
"Kyllä, kyllä!" Wen Siang aivan intoutuu tästä ajatuksesta ja häntä kummastuttaa ainoastaan, ettei kukaan ole sitä ennemmin huomannut. Li'ssä on todellakin koneet, jotka voivat vastaanottaa ja lähettää langattomia sanomia. Wen Siang antaa käskyn niiden pikaisesta kuntoonpanosta.
"Langaton", sanoo hän, "… langaton… ah minä tyhmeliiniä… minua pöllöä!…"
Ja näin sanoen kiiruhtaa hän asettautumaan muun avaran maailman kanssa yhteyteen. Neljänsadan peninkulman päässä ihmisasunnoista, keskellä jääaavikkoa mykän maailman ympäröimänä, joka jo vaalenee talven henkäyksistä… valmistautuu Li kuuntelemaan, mitä muulla maailmalla on sanomista.
4.
LANGATTOMALLA KÄSKYLLÄ.
Tschi-Hien arvelee, että Li'n on pysyttävä paikoillaan. Tässä lahdessa, jossa se on, on se turvassa talven myrskyiltä ja jäänpuristukselta. Jos ei tahdota kääntyä takaisin — joka ei saa tulla kysymykseenkään, sanoo Wen Siang, vaikka se vielä olisikin mahdollista, — ei retkikunta voi tehdä muuta kuin asettua talvehtimaan. Niin päätetäänkin ja Tschi-Hien valtuutetaan kokemuksiensa perusteella tekemään kaikki tarvittavat varustukset. Erik ja Wen Siang lähtevät sillä aikaa lyhyelle rekimatkalle Melville'n maahan. Viipyy vielä, ennenkuin talvi tulee kuolettavine pakkasineen ja keskeymättömine pimeyksineen, ja tätä väliaikaa on käytettävä hyväkseen. Kukunor voi yhtä hyvin olla Melville-saaren likellä kuin jossain muuallakin, ja jos oikein ajatellaan, niin onkin se todenmukaisesti jossain täällä. Sillä jos joku laiva tulee idästä Banks'in salmen tahi lännestä Lancaster'in salmen kautta, niin täytyy Melville'n salmen suurine ahtojääröykkiöineen tulla sen talvehtimispaikaksi. Tässä ovat idästä ja lännestä tulevat retkikunnat tavanneet toisensa.
Reki on varustettu kymmeneksi päiväksi. Siinä on makuusäkki, teltta ja tarpeellinen muona, ja koska Li'ssä ei ole koiria, niin saavat he vetää sitä perässään. Lumi on pehmeää eikä kannata. He vajoavat joka askeleella ja ensimmäisinä parina tuntina eivät he ole päässeet juuri mihinkään. Li'n mustat piirteet kuvastuvat vielä lunta vastaan ja sähkölennätinpylväs, jonka Tschi-Hien jo on pystyttänyt vastaanottamaan kuljeskelevia sähkövirtoja, näkyy selvästi. Iltapäivällä, kun Li jo kauan aikaa sitten on kadonnut muutaman kukkulan taakse, jonka Erik ristii Ming'iksi, pysähtyvät he, eivätkä jaksa kauemmaksi. Pehmeä lumi ja vaikea tie ovat vieneet kaikki heidän voimansa ja vaivoin voivat he pysytellä valveilla levittäessään makuusäkkiä muutaman kallion suojaan. Ja päästyään lämpimään luolaansa, nukkuvat he paikalla.
Vasta myöhään aamupäivällä he heräävät ja nyt on kaikki muuttunut. Kirpeä pohjatuuli vinkuu Melville-saaren vuorilla. Maajää on irtaantunut ja avoin vesi läiskyttelee aaltojaan heidän alapuolellaan olevaan kallioon. Rekikeli on mennyt.
"Tämä", sanoo Erik, "viivyttää meitä, mutta muuta haittaa siitä ei ole. Pohjoistuuli tuopi muassaan pakkasen ja ehkäpä myöskin lunta. Tuuli joko kääntyy, jolloin maajää jälleen pusertuu yhteen, tai pysyy se pohjoisessa ja tekee uutta jäätä, jota myöten rekemme vetäminen on lapsenleikkiä. Ryömikäämme sentähden säkkiimme takaisin ja odottakaamme matkailmaa. Onhan meillä sitäpaitsi aikaa, niinkuin aina sanot, ja pitkälti on vielä maailman loppuun."