(Näyttämö on tuokion tyhjänä. Etäältä kuuluu soitto ja tanssin töminä.)
ENSIMMÄINEN ROUVA. (Vaalea, lihavahko, tavallinen. Kurkistaa aukosta.) Siiri ja Alma! Täällä ei ole ketään. (Tulee sisään ja pysähtyy etualalle.)
TOINEN JA KOLMAS ROUVA. (Edellinen laiha ja kutistunut, jälkimmäinen rehevä ja kookas nelisenkymmenvuotias. Tulevat touhuten. Jälkimmäinen vajoo heti istumaan.)
ENSIMMÄINEN ROUVA. No, Siiri, mitä hän oikeastaan sanoi?
KOLMAS ROUVA. Odottakaahan toki! — Hyvä Alma, eihän minun selkäni vain ole auennut — siellä tuntuu niin viileältä? (Kumartuu eteenpäin.)
TOINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei ole, hyvä Siiri; kaikki on kunnossa.
ENSIMMÄINEN ROUVA. Siiri on nyt hyvä ja kertoo ihan alusta asti. Minä olen niin utelias. (Istuutuu.)
KOLMAS ROUVA. No, niin. Kun me istuimme siinä keltaisen salin sohvapöydän ääressä, niin tuli kenraali Talasmaa puhuttelemaan häntä. En nyt muista aivan tarkalleen, mitä hän sanoi, mutta siihen suuntaan se oli, että joko nyt nyt vihdoinkin isänmaa on omansa perinyt. Ja siihen vastasi hän: "Niin, kenraali, ehtoopuolellahan aina pyritään kotiin." Kenraali sanoi kohteliaasti: "Mutta ettehän toki Te, neiti Fiorini, joka olette taiteenne ja maineenne ja elämänne korkeimmilla kukkuloilla, vielä voi pitkään aikaan illan varjoista puhua." Silloin se tuli. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän katsoi kenraalia suoraan silmiin ja sanoi: "Tiedättekö, kun naisella on poika, joka on kuusitoista vuotta, on hänen elämänsä paras puoli auttamattomasti takana päin."
ENSIMMÄINEN ROUVA. Sanoiko hän sen ihan kovalla äänellä?
KOLMAS ROUVA. Korottipa vielä ääntään aivan kuin uhalla.