KALTIMO. (Ilmeisesti hämillään.) En… Minä etsin vaimoani… Luulin… niin, hänen piti olla täällä.
IRJA FIORINI. Hän lähti täältä, kun minä tulin…
KALTIMO. (Tekee liikkeen kuin lähteäkseen.) Ehkäpä sitten löydänkin hänet muualta…
IRJA FIORINI. Löydät varmaan. Mutta ennen sitä tahtoisin minä vaihtaa muutaman sanan kanssasi.
KALTIMO. (Hermostuneena.) Emmekö voisi puhua joskus toiste ja jossakin muualla, huomenna… milloin tahansa… mutta ei nyt… ei täällä…
IRJA FIORINI. (Päättäväisesti.) Juuri nyt ja tässä paikassa! (Kiivaasti.) Enhän minä sinua yleensä ole liiaksi häirinnyt. Enkä aio vastakaan sitä tehdä. Mutta kun ensimmäisen kerran moneen pitkään vuoteen tavataan, täytyy minun saada sanoa, mitä minulla on sydämelläni. Eihän se toki liene kohtuuton vaatimus.
KALTIMO. Mutta ajattele toki, että tänne millä hetkellä hyvänsä voidaan tulla. Meidät voidaan yllättää…
IRJA FIORINI. (Kovasti.) Yllättää? (Nauraa.) Luuletko, että minä aion toimeenpanna jotakin hellää kohtausta? (Pehmeämmin.) Ei kai sellainen kuulunut minun tapoihini ennenkään? Se sinun toki täytynee myöntää.
KALTIMO. Enhän minä sitä… Mutta minun asemani on tällä hetkellä vähän arka… Ymmärrätkö, saattaisi todellakin olla kiusallista, jos joku…
IRJA FIORINI. Hyvä ystävä, älä pelkää. En minä asemaasi horjuta. (Osoittaa kunniamerkkejään.) Kannanhan minä sitäpaitsi näkyvissä kylttinikin, jotka todistavat, että minun kanssani voi mainettaan menettämättä seurustella. (Naurahtaa pilkallIsesti.) Asemasi, sanoit sinä. (Ankarasti.) Oletkohan sinä koskaan minun asemaani ajatellut?