KALTIMO. Ei herätetä entisyyttä! Siitähän ei kuitenkaan ole hyötyä.
IRJA FIORINI. (Hymyillen merkitsevästi.) Pelkäätkö sinä peikkoja — se on pahan omantunnon merkki.
KALTIMO. (Vakavasti.) Ehkäpä minun omatuntoni ei niin aivan hyvä olekaan…
IRJA FIORINI. Niinkö? Sinulla on siis ainakin parempi sydän kuin omatunto. Sitä minä muuten luulinkin. (Ystävällisesti.) Kas niin, nyt käymme istumaan ja keskustelemme aivan tyynesti ja rauhallisesti, kuten vanhat ystävät ainakin. (Käy istumaan ja osoittaa Kaltimolle viereistä tuolia.)
KALTIMO. (Seisoo hetkisen paikallaan, ilmeisesti järkytettynä.) No, niin, kuten tahdot. (Istuutuu.) Minä kuuntelen.
IRJA FIORINI. Tiedätkö, miksi minä tulin tänne tänä iltana? (Sulkee tuokioksi silmänsä.) Tulin yrittääkseni herättää hetkeksi henkiin lyhyen nuoruuteni muistot. Mutta kun näin sinut ja toiset tutut kasvot, ymmärsin, ettei se onnistuisi. Kaikki olivat käyneet niin koviksi ja sammuneiksi. Ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut varjojen ja vainajien kanssa aterialla. Vilun väreet kävivät läpi ruumiini ja minun täytyi purra huultani, etten olisi huutanut.
(Eloisammin.) Tiedätkö, minusta näyttää, että koko elämä täällä kotona on niin armottomasti kutistunut. Ehkä nuoriso on rikkaampaa kuin olette te ihanteettomat ja unelmattomat aikuiset. Mutta nuorisoahan minä en tunne.
KALTIMO. En minäkään… minullahan ei ole lasta…
IRJA FIORINI. (Merkitsevästi.) Sinä olet todellakin säälittävän köyhä.
KALTIMO. (Katsoo häntä hetkisen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan ja sanoo sitten hiljaa:) Sano, kuinka kauan siitä on, kun meidän tiemme erosivat?