IRJA FIORINI. Tarkoitat: siitä tammikuisesta illasta, jona sinä minut jätit, tahi oikeammin: viskasit pois… — Niin, niin, minä tunsin itseni todellakin tienoheen tallatuksi rikkaruohoksi.
KALTIMO. (Nyökäyttää alistuvaisesti päätään.)
IRJA FIORINI. (Pakottaen itsensä tyyneksi.) Siitä tulee kohta seitsemäntoista vuotta.
KALTIMO. (Ajatuksissaan.) Niin, niin.
IRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen illan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä olinkaan — siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän soinnuttomasti, että "leikki" alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin minä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.) Ja kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään kuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi. Se oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta onnistui. — Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa joku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.
KALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt…
IRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli vanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin se kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi vaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se aina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle että ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja poisti ennakkoluulot… Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt ja uusi on edessä!
KALTIMO. Niin… olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen voinut. Ja iloinnut voitoistasi.
Ja kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen kaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin pienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen konserttiisi.
IRJA FIORINI. Minä muistan… Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani tallasin jalkojeni alle.