KALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän… Mutta sano, etkö vieläkään voi antaa anteeksi minulle…
IRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä aavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi meidän kanssamme?
Kun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni linnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka niiden pienet sydämet tykyttivät… Nyt en enää sitä tekisi, sillä minua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit minulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea tyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut…
Mutta ei herätetä menneisyyttä — sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo kostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en sitä tekisi…
KALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?
IRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat! Varmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä — joskin myös paljon onnettomampi.
KALTIMO. Sinä olet rakastanut —?
IRJA FIORINI. Olen, olen… Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti olenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää…
KALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.) Kuka —?
IRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa; omituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit oikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.