KALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi salaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani olla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.
IRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään yhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee… Entisyys on huono yhdistäjä — tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.) Mutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?
KALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään… Tyyntä, tasaista arkista työpäivää…
IRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?
KALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä, sähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.
IRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt siihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa nimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?
KALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa olla.
IRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva suuri runoilija!
KALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin kirjoittamalla säkeitä paperille?
IRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet, kykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla iloisia, jos pystyvät oikolukuun. — Totta puhuen, minä säälin sinua.