BERG. Aivan rauhalliselta. Kamreeri Njuggelin ja vanha murjaani Spoof, tiedäthän, meidän ainoat patasveesimme, eivät tietenkään malttaneet olla vähän irvistelemättä. Ja konekirjoittajattarien päällikkö, tohtorinna Mallenius, itkeä tillitti pienen värssyn, kun et kädestä pitäen tervehtinyt, kuten muut ministerit ovat tehneet. Mutta muuten on kaikki hyvin, ja tuliaispuhettasi arvosteltiin sangen suopeasti. Sitäpaitsihan lehdetkin olivat koko siivoja — ja se seikka vaikuttaa huomattavasti täällä virastossa, jossa yleensä julkiselle sanaile ollaan hyvin herkkiä, vaikka sitä virallisesti halveksitaankin.
KALTIMO. No, tuohan toki on lohdullista kuulla. (Kirjoittaa muutaman sanan.) Täytyy siis merkitä muistiin, että huomisaamuna on ojennettava käsi tohtorinnalle ja kysyttävä terveydentilaa.
BERG. Se on viisasta. Sillä Jumala varjelkoon sitä, joka saa viraston naiset vastaansa! Se on paljon vaarallisempaa kuin miesten kanssa tappeleminen. Katso, ei missään koko maailmassa juoruta niin paljon kuin täällä. Jos tahtoo saada jonkun asian yleiseen tietoon, niin ei ole varmempaa keinoa kuin pieni vihjaus kahvitunnilla. Kyllä se sitten leviää kuin kulovalkea.
KALTIMO. On parasta olla varuillaan.
BERG. Se on suorastaan elinehto, varsinkin ministerille.
Kaikki asiat ne osaavatkin kaivaa selville. Ajattelehan vain, että esim. eilen istui luonani eräs lapsuudenystävä, joka juuri oli tullut Amerikasta, missä oli ollut puolitoistakymmentä vuotta. Hän viipyi huoneessani ehkä neljännestunnin ajan. Kun hän lähti, tiesi jo koko virasto miehen nimen ja elämänvaiheet, vaikka ei häntä täällä yksikään sielu ennestään tuntenut.
KALTIMO. Älä nyt! Sehän on aivan uskomatonta. Ihan peloittavaa.
BERG. Niin se on. Senpä vuoksi olenkin tahtonut sen sinulle kertoa, että tietäisit, miten olla ja elää. Sillä täällä osataan tehdä tikun puolikkaastakin kokonainen asia.
Mutta asiasta toiseen: meillä on tänään annettava lausunto eräästä määrärahaehdotuksesta. Se on kirkollis- ja opetusministeriön asia, mutta meidän on sen finanssipuolta harkittava. Sukututkimusseura pyytää viittäkymmentätuhatta julkaistakseen huomatuimpien taiteilijaimme sukupuut. Summahan on niin mitätön, että sen aina jostakin voisi saada irti. Mutta sinun edeltäjäsi oli sitä mieltä, että Suomen kansa voi vahingotta elää ilman noita sukupuita, ja siksi minä kirjoitin lausunnon siihen suuntaan, etteivät valtionvarat anna myöten… Mitä sinä arvelet?
KALTIMO. (Leikkii lyijykynällä.) Eiköhän sentään olisi sangen mielenkiintoista saada nuo sukupuut selville? Minusta tuntuu, ettei meidän sovi kulttuurimäärärahoissa kitsastella. Säästää mieluummin muussa. Summahan on sitäpaitsi, kuten huomautit, niin pieni, ettei se valtion asioissa oikeastaan mitään merkitse… Tiedätkö, kyllä minä olisin sillä kannalla, että rahat on myönnettävä. Vai mitä sinä arvelet?