BERG. Eikö hän ollut runoilija? Minulle on ainakin kerrottu…
EDELMAN. Hm. Tavallaan. Mutta ei niin paljon, että siitä koskaan voisi koitua vakavampaa haittaa hänen yhteiskunnalliselle asemalleen. Olipahan vain joskus julkaissut jonkun laulunpätkän ja kirjoittanut muutamia taidearvosteluja, kuten kaikki muutkin sen ajan kaunosielut, jotka istuivat iltojaan taiteilijain piireissä. Ja antoi tietysti kyypparien sanoa itseään kirjailijaksi, koska ajan tapa oli sellainen, että tyhjäntoimittajia sanottiin joko kirjailijoiksi tahi insinööreiksi — onhan näet tirehtööri-titteli siinä mielessä vasta sotateollisuuden tuotteita.
BERG. Mutta kuinka tämä minun tuleva päällikköni sitten oikeastaan pääsi jaloilleen? Kun minä opin hänet tuntemaan, oli hän jo kiivennyt jäseneksi muutamaan valtion komiteaan.
EDELMAN. Kuinkako pääsi jaloilleen? Hm. Hänet pantiin pääsemään. Hän on sitäpaitsi kissan sukua: putoaa aina käpälilleen. — Katsohan, hänellä oli rikas täti jossakin Kuopion takana, ja tämä täti kuoli…
BERG. (Hiljaa viheltäen.) Ahaa: ystävämme siis peri.
EDELMAN. Päinvastoin. Ei penniäkään. Sillä täti oli kaukonäköisyydessään testamentoinut kaikki tyyni pelastusarmeijalle tahi pakanalähetykselle taikka jollekin muulle sentapaiselle. Ja tästä jalomielisestä teosta korjasi veljenpoika runsaan siunauksen.
(Sytyttää sammuneen sikarinsa.)
BERG. Anteeksi, mutta nyt minusta veli puhuu arvoituksissa.
EDELMAN. En ensinkään. Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Velkojat pakoittivat pojan hyppäämään alas pääkaupunkilaisen etevyytensä korkealta mutta karulta kukkulalta erään maaseutukaupungin viljavampaan laaksoon: sanomalehden toimitukseen. Sieltä hänet tosin puolen vuoden perästä potkittiin pois, mutta hän pääsi tietysti toiseen ja parempipalkkaiseen. Kolmannessa paikassa hän vihdoin löysi onnensa ruokarouvan salin sohvankulmasta.
BERG. (Nauraa.) No, mutta ei suinkaan hän nainut ruokarouvaansa?