KALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?
KAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi kysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen tärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin niihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee seisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.) Lähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun kieloja?
KALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin… Mutta en todellakaan ymmärrä…
KAARLE WELLE. Olkaa huoletta — tulette ymmärtämään.
Ja seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon, alkukirjaimenne nimimerkkinä?
KALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.
KAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa, tekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset turhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää Teitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli kätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)
KALTIMO. Mutta nyt lienee minulla oikeus saada tietää, mihin asiaan Te luulette saaneenne selvityksen tästä merkillisestä kuulustelusta, joka minusta tuntuu suorastaan tympäisevältä, etten sanoisi typerältä, jopa mielettömältäkin.
KAARLE WELLE. (Ankarasti.) Älkää käyttäkö niin väkeviä sanoja, herra ministeri! Liikasanat lienevät yleensä sopimattomia hallitusmiehen suussa — niihinhän on vain asianajajilla ja kansanpuhujilla oikeus. Sitäpaitsi: minä olen menetellyt aivan metoodisesti. Voin sen todistaa. En ole suotta saanut saksalaista koulukasvatusta.
KALTIMO. (Äkäisesti.) Älkää nyt viisastelko — minun kärsivällisyydellänikin on rajansa! (Kun huomaa Kaarle Wellen ilmeen käyvän uhittelevaksi ja hänen asettuvan Napoleon-asenteeseen: käsivarret ristiin yli rinnan, muuttaa hän äänensä ystävällisemmäksi.) Pyydän Teitä sanomaan minulle, minkä elämänne salaisuuden nyt hiulette selvittäneenne.