KAARLE WELLE. (Hyvin juhlallisesti. Osoittaen kädellään Kaltimoa.) Tepä sen sanoitte: elämäni salaisuuden. (Ottaa askeleen eteenpäin tullen siten aivan pöydän luo.) Lyhyesti: olen saanut selville, kuka on äitini pojan isä.
KALTIMO. (Äärimmilleen jännittyneenä.) Tarkoitatteko Teidän isänne?
KAARLE WELLE. Voihan sen sanoa niinkin, vaikka minä mieluummin käytän toista lausetapaa.
KALTIMO. (Kiihtyneenä.) Ja kuka hän sitten on?
KAARLE WELLE. Ettekö Te todellakaan sitä tiedä?
KALTIMO. (Melkein läähättäen.) En. Minä… minä vakuutan, etten sitä aavistakaan.
KAARLE WELLE. (Mahtiponnella.) Se olette Te, herra ministeri!
KALTIMO. (Lennähtää istumaan.) Olisiko se todellakin mahdollista?
KAARLE WELLE. Siitä ei enää ole pienintäkään epäilystä. Enkä ymmärrä, kuinka ette Te jo aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi.
KALTIMO. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä vielä monta minuuttia ole tiennyt Teidän olemassaolostannekaan! — Tämä tuli niin äkkiä, aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta.