KAARLE WELLE. (Äkkiä keskeyttäen ja nostaen kättään torjuvasti.) Herra ministeri, minä pyydän: ei mitään tuttavallisuuksia! Te olette kyllä niin sanoakseni minun ruumiillinen isäni, se on tosiasia, josta ei valitettavasti mihinkään päästä. Mutta Te ette ole ollut ettekä myöskään tule olemaan mitään muuta. Pyydän Teitä pitämään se muistissanne. Minä olen yksinomaan äitini poika!
KALTIMO. Luulin toki, että se into, millä äskeinen sukututkimus suoritettiin, johtui muustakin kuin pelkästä uteliaisuudesta.
KAARLE WELLE. (Varmasti.) Täydellinen erehdys ja valitettava harhaluulo! Tahdoin aivan yksinkertaisesti saada selville historiallisen tosiseikan. Ei mitään muuta. Ja nyt kun se asia on selvitetty, pyydän anteeksi, että olen vaivannut Teitä ja riistänyt valtiolta Teidän kallista aikaanne. (Kumartaa.) Rohkenen pyytää saada sulkeutua suosioonne. (Kumartaa taas ja lyö yhteen korkonsa.) Hyvästi.
KALTIMO. (Aivan hämillään.) En todellakaan tiedä… Suoraan sanoen tämä tuntuu minusta hiukan nololta…
KAARLE WELLE. Pyydän, ettei herra ministeri ottaisi tätä sangen luonnollista asiaa silta kannalta. Olkaa… niin… olkaa olevinanne aivan… (Etsii sanoja.)… aivan niinkuin sataisi!
KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) No niin… kaipa me vielä tapaamme.
KAARLE WELLE. Toivon sitä hartaasti. (Kumartaa, menee.)
KALTIMO. (Vaipuu tuoliinsa; pää käsien varaan; huokaisee syvään.) Tämä vielä! Ja juuri nyt… juuri nyt! (Hetken vaitiolo, jonka jälkeen taustan ovelle koputetaan. Kaltimo suoristaa itsensä äkkiä, säikähtäen.) Sisään!
EDELMAN. (Kurkistaa ovesta.) Onko reitti vapaa? Tulen ilmoittamatta, sillä vahtimestareillasi näkyi olevan jokin ylen tärkeä neuvottelu käytävän päässä.
KALTIMO. Käy peremmälle! Ei täällä ole ketään.