EDELMAN. (Astuu huoneeseen ja vetää oven kiinni.) Sepä mainiota! Mutta samalla ihmeellistä. (Kättelee Kaltimoa.) Tavallisesti on uusien ministerien odotushuoneissa väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Sillä ihmiset arvelevat, että uudet tottumattomuudessaan ottavat vastaan kenen hyvänsä — vanhemmat ovat viisastuneet, heidän luokseen on vaikeampi päästä. (Istuutuu tuoliin, jota Kaltimo kädellään osoittaa.) Näkyi täältä sentään yksi tulevan: nuori pojan nallikka…
KALTIMO. (Pelästyen.) Tunsitko… tarkoitan: tiedätkö, kuka se oli?
EDELMAN. En osaa aavistaakaan.
KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, sepä hyvä!
EDELMAN. Mitä hittoa! Jopa tämä kuulostaa salaperäiseltä. Joko veli on kiinni valtiosalaisuuksissa?
KALTIMO. (Huomaa tyhmyytensä.) En toki. Se oli aivan yksityistä…
EDELMAN. No vielä parempaa! Jos se todellakin oli yksityistä, niin sano nyt ainakin, ettei se sitä ollut. Sillä muussa tapauksessa tietää huomenna koko maailma, kuka se oli ja mitä hän sanoi ja aikoi sanoa ja olisi voinut sanoa ja mitä hänen olisi pitänyt sanoa… ja vielä paljon muutakin.
KALTIMO. Niinkö sinä todellakin uskot?
EDELMAN. Minä en usko mitään, mutta minä tiedän. Uskaltaisinpa lyödä vetoa, että huhut jo kiertelevät käytäviä…
KALTIMO. (Aivan peljästyksissään.) Mitä sinä tarkoitat?