EDELMAN. En todellakaan mitään erityistä. (Katselee ministeriä tarkkaavaisesti.) Mitä syytä minulla siihen olisi? — Tulin tästä ohikulkiessani vain hakemaan nimikorttiasi siihen Irja Fiorinin laakeriseppeleeseen.
KALTIMO. (Hyvin hermostuneesti.) Kuulehan… en oikein tiedä… ehkäpä en sittenkään ole siinä mukana… On näet ilmennyt eräitä asianhaaroja… Voi, hyvä isä sentään! (Laskee onnettomana pään käsiensä varaan.)
EDELMAN. Kuule, mitä hittoa tämä nyt on! Joko sinä odotat epäluottamuslausetta eduskunnalta?
KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, se nyt ei todellakaan olisi mitään!
EDELMAN. (Katsoo häntä tutkivasti kotvasen.) Veliseni, kevennähän nyt sydämesi ja sano suoraan, minkälainen piru on merrassa! Melkeinhän näyttää siltä kuin pelkäisit jotakin skandaalia.
KALTIMO. (Tarttuu tuskaisesti Edelmania käteen.) Sinäpä sen sanoit. Juuri skandaalia. Loistava juttu katulehtien lorunlaskijoille ja kahvipöytien juorukelloille. Tietysti se jo huomenna kuljetetaan ylös linnan rappusia ja sähkötetään ulkomaille. (Nousee.) Eikö se ole aivan kirottua, että ihmisen kerran on täytynyt olla nuori. (Kävelee levottomasti edestakaisin.)
EDELMAN. No, tyynnyhän toki! Lyönpä vetoa, että sinä nyt teet kärpäsestä härkäsen. Se on aina suurten herrain tapa. Kunnian kukkuloilla kadottaa liian helposti arki-ihmisen normaaliset mittasuhteet: kaikki asiat kasvavat niin sanomattoman suuriksi, etenkin ne, joissa rakas oma minä näyttelee jotakin osaa, joko sankarin tahi konnan.
KALTIMO. Kunpa tietäisit, niin et puhuisi noin keveästi! (Jatkaa kävelyään.)
EDELMAN. (Nousee.) Usko minua: Niin kauan kuin eivät ihmisen nuoruuden hairahdukset juoksentele pitkin katuja, on vaara melkein olematon. Vasta kun entisyys alkaa tulla rippikouluikään, käy asema arveluttavaksi, sillä silloin äkkäävät sen likinäköisetkin.
KALTIMO. (Pysähtyy.) Sepä se!