EDELMAN. Näkemiin! (Kääntyy mennessään.) Katsohan, minä lukeudun Irja Fiorinin ystäviin, ehkä kaikkein läheisimpiin, ja olen jo kauan tiennyt, että hänellä on poika, mutta ei edes minun ole hän koskaan puolella vihjauksellakaan antanut aavistaa, kuka isä on. Sinun ei siis tarvinne ollenkaan olla peloissasi… (Ovelle koputetaan; Edelman kiiruhtaa sivuhuoneeseen.)
KALTIMO. Sisään!
IRJA FIORINI. (Tulee. Hän on hienosti ja tyylikkäästi, mutta ei silmiinpistävästi puettu.) Anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minulla on mielestäni varsin tärkeä asia ministerille.
KALTIMO. (Menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä. On edelleen hermostunut.) Luulen sen jo tietäväni…
IRJA FIORINI. (Hämmästyen.) Sepä ihmeellistä! (Istuutuu Kaltimon osoittamaan tuoliin.) Eipä siitä pitäisi olla kenelläkään vihiä. En ole vielä maininnut siitä tietääkseni yhdellekään ihmiselle.
KALTIMO. Eiköhän sovitakin, että se pidetään aivan salassa?
IRJA FIORINI. (Aivan ihmeissään.) Ei missään tapauksessa! En todellakaan ymmärrä! Eihän sitä mitenkään voi salassa pitää. Eihän siitä silloin tule kerrassaan mitään. Päinvastoin täytyy saada sanomalehdet pitämään siitä ääntä ja ihmiset puhumaan.
KALTIMO. (Ällistyneenä.) Hyvä jumala!
IRJA FIORINI. (Innoissaan.) Vanhan ystävyyden takia tulin ensin tänne, vaikka kai olisikin ollut asiallisempaa mennä suoraan pääministerin luo…
KALTIMO. (Kadottaen malttinsa. Hypähtää pystyyn.) Tietysti! Olisihan minun pitänyt se aavistaa!