EDELMAN. (Seisoo hetkisen vaiti tuijottaen eteensä. Levittää sitten käsivartensa ja syleilee nuorukaista.) Lupaan olla sinun isäsi. Jos se käy päinsä, olet sinä oleva minun poikani myöskin maailman ja ihmisten edessä; joka tapauksessa olet se minun sydämessäni.
KAARLE WELLE. Kiitos, isä! (Liikutettuna.) Kuinka ihana onkaan sana: isä! En ole sitä koskaan ennen saanut lausua — tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni. (Puristaa Edelmanin molempia käsiä.)
EDELMAN. Istuhan nyt tähän vierelleni, poikani, niin sanon sinulle muutaman asian, jota ei kukaan vielä ole kuullut. (Molemmat istuutuvat.) Katsohan, kerran maailmassa oli minunkin sydämessäni jonkinlainen kesä, joka sai sen kukkimaan muutamalle nuorelle tytölle, joka oli kuin satujen kuninkaantytär. Mutta elämän sadut ovat toisenlaiset kuin oikeat sadut. Enkä minä koskaan uskaltanut kuninkaantyttärelleni näyttää edes vilahdukseltakaan sydänparkani kukkasia. Hän etsi toisaalta prinssiään, ja luuli hänet löytäneensä. Minun kukkani lakastuivat, kun päivä meni pilveen. Ja sitten tuli minusta yksinäinen mörökölli ja hapannaamainen koiranleuka… Sydän kuivui ja kutistui…
KAARLE WELLE. (Katsoo hetken kertojaa.) Oliko se… oliko se?…
EDELMAN. (Hetken vaitiolon jälkeen.) Se oli sinun äitisi.
KAARLE WELLE. (Lapsellisen välittömällä riemulla.) Olisihan minun pitänyt osata se arvata! — Mutta nythän vasta isäni muuttuukin oikeaksi isäkseni! Nyt kukkii minun sydämeni!
EDELMAN. (Ojentaa kätensä. Surunvoittoisesti hymyillen.) Ja minun kuihtuneet kukkani kantavat hedelmän! Se on jotain sekin!
(Ovikello soi.)
PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.) Kenelle Nuoriherra nyt on kotona?
KAARLE WELLE. (Poikamaisella ilolla ja ylimielisyydellä.) Koko maailmalle, Anni, vaikka ministereistä alkaen ja kadunlakaisijoihin saakka!