EDELMAN. (Ojentaa hänelle kätensä.) Sanoin.
KAARLE WELLE. No, jos niin on, käyn heti asiaani. — Jo siellä ulkona puhui äitini aina Teistä enemmän ja lämpimämmin kuin kenestäkään toisesta. Huomasin, kuinka suuressa arvossa hän piti ystävyyttänne. Ja niin muutuitte Te minullekin isälliseksi ystäväksi. Siihen tosiasiaan rakentui se suunnitelma, jonka vuoksi nyt olen rohjennut vaivata Teitä…
EDELMAN. Ja mikä se on, nuori ystäväni?
KAARLE WELLE. (Nousee. Menee Edelmanin eteen. Katsoo häntä vakavasti silmiin.) Sanoitte äsken: poikani. Nyt minä pyydän: ottakaa minut siksi — ruvetkaa isäkseni!
EDELMAN. (Nousee. Sisäisen liikutuksen vallassa.) Tarkoitat…
KAARLE WELLE. Sitä, mitä sanoin.
EDELMAN. Entä äiti?
KAARLE WELLE. Hän ei tosin vielä tästä tiedä mitään. Mutta olen varmasti vakuutettu, ettei hän parempaa isää pojalleen osaisi ajatella… niin, sen hän on muutoin kerran sanonutkin…
EDELMAN. (Yhä järkytetympänä.) Onko hän todellakin sen sanonut?
KAARLE WELLE. On. Muistan sen niin elävästi. Hän puhui usein uskollisimmasta ystävästään. Ja aina niin rajattomalla luottamuksella.