Nähkääs, siitä lähtien kun opin ajattelemaan — ja meikäläisethän lienevät yleensä säännöllisten avioliittojen hedelmiä varhaisvanhempia —, olen ymmärtänyt olemassaoloni kierouden. Ja minua on painanut tietoisuus siitä, että olen sellainen, jollaisille nykyinen moraali ei tahtoisi suoda kotipaikkaoikeutta ainakaan paremmissa seurapiireissä. Tuo tieto on ahdistanut minua siinä määrin, että vuosi sitten päätin vakavasti vapauttaa yhteiskunnan itsestäni. Päätöstäni tuki se kieltämätön tosiasia, että olin syypää myöskin jumaloimani äidin isänmaattomuuteen ja maanpakoon. Ymmärsin, että minun elämäni oli tärvellyt koko hänen elämänsä.
EDELMAN. Mutta tiedättehän, että juuri äidillenne olette hänen elämänsä suurimpana ja kalliimpana ilona.
KAARLE WELLE. Tiedän, että olen sinä hänen tärveltyneessä elämässään. Syypää onnettomuuteen — ja onni onnettomuudessa. Siinä kohtaloni ja elämäni ristiriita!
No niin, vuosi sitten olin päättänyt lopettaa päiväni. Menin rannalle. Mutta talvi oli kylmä ja vesi niin kammottavan mustaa, että minulla, vaikka olinkin päättänyt tilini ja kirjoittanut jäähyväiset äidilleni, ei ollut rohkeutta hypätä syvyyteen. Päätin siirtää aikeeni kesään — silloinhan täytyy olla helpompi hukkua. Niin elin koko talven ja kevään siinä ajatuksessa, että viimeistä kertaa näin lumen sulavan ja lehtien puihin puhkeavan ja kukkien terälehtien aukeavan… Se oli surullista, mutta samalla sisältyi tuskaan jonkinlainen tyydytys, sillä tuo uhriajatus oli muuttunut velvollisuuden täyttämisen vakaumukseksi… (Pyyhkäisee puoleksi salavihkaa silmästään kyyneleen.)
EDELMAN. (Lämpimästi.) Elämä ei ole helppoa sille, jonka se tekee lapsena mieheksi… Ja Te, nuori mies, olette kammottavan varhain tullut vanhaksi.
KAARLE WELLE. Niin olen. — Mutta jos sallitte, jatkan. Kun äitini sitten keväällä ilmaisi minulle päätöksensä lähteä syksyllä Suomeen ja ottaa minut mukaansa, heräsi uusi ristiriidan sovitusmahdollisuus mieleeni. Ja nyt alamme tulla asiaan. Olin jo aikaisemmin aloittanut järjestelmälliset tutkimukset, saadakseni selville, kuka oli isäni, jota äitini ei millään suostunut minulle ilmaisemaan, ja kun Suomeen lähtö tuli eteen, aloin miettiä, että mahdollisesti voisin oikaista kohtaloni kierouden hankkimalla itselleni isän. Niin menin ensi töikseni tänne tultuani luonnollisen isäni luo…
EDELMAN. (Viheltää hiljaa.)
KAARLE WELLE. Jo saadessani tietää, kuka hän oli, olin ollut kutakuinkin selvillä siitä, ettei minulla siltä taholta olisi mitään odotettavissa, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani käydä katsomassa häntä silmistä silmiin. Kävi niin kuin olin odottanut: me emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan, tunsimme vain molemmat olevamme toistemme tiellä. Ja suoraan sanoen minä siitä iloitsin. Se oli kuin vahingoniloa, kostoa siitä, että hän, tuo mitätön ministerisielu, oli pettänyt minun ihanan äitini… Nautin, kun hän kiemurteli kuin hyönteinen neulassa…
EDELMAN. Tuon minä ymmärrän niin hyvin, poikani!
KAARLE WELLE. Anteeksi, sanoitteko todellakin: poikani?