EDELMAN. Ehkä… (Katsoo häntä kotvan.) Tiedän, että Te, nuori mies, olette tänään käynyt erään ministerin luona, joka tulee tänne tänä iltana.
KAARLE WELLE. Tiedättekö myöskin, miksi hänen luonaan kävin? (Edelman nyökäyttää päätään.) No, niin. Se helpoittaa minun selitystäni ja tekee pidemmät esipuheet turhiksi. Oletan, että tunnette tuon ministerin. (Edelman nyökkää taas hyväntahtoisesti ja herttaisesti hymyillen.) Silloin käsittänette myöskin, etten sellaiseen mieheen voi olla minkäänlaisessa… kuinka nyt sanoisinkaan?… persoonallisessa suhteessa… (Edelman puistaa hymyillen päätään)… etenkin, kun ei äitinikään sitä tahdo… Äitini ei ole pitänyt häntä edes sen arvoisena, että olisi vihjannut hänelle mitään minun olemassaolostani.
EDELMAN. Ehkäpä hän ei ole tahtonut repiä rikki jo arpeutuneita haavoja.
KAARLE WELLE. Ehkä niinkin. Se saattaa olla mahdollista. En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä olen niin ylpeä, etten tahdo millään tavalla lähestyä ministeri Kaltimoa.
EDELMAN. Eihän se toki liene tarpeellistakaan.
KAARLE WELLE. Se riippuu nyt kokonaan Teistä.
EDELMAN. (Hämmästyen.) Minustako? Nyt en todellakaan käsitä rahtuistakaan.
KAARLE WELLE. Uskallan pyytää Teitä äitini vanhana ja hänen täydellistä luottamustaan nauttivana ystävänä kuuntelemaan minua hetkisen.
EDELMAN. Rakas nuori ystävä, sen teen suurimmalla mielihyvällä.
KAARLE WELLE. No niin. Koetan heti käydä asian ytimeen.