EDELMAN. (Sydämellisesti.) Ymmärrän, nuori ystäväni! Minusta on oikein hauska jutella kanssanne vähän, ennenkuin toiset tulevat…
KAARLE WELLE. Ettekö ole ystävällinen ja istu? (Osoittaa tuolia, jolle Edelman käy istumaan; istuutuu itse vastapäätä.) Niin, äitihän on kutsunut tänne muutamia tuttaviaan konsertin jälkeen. Ja juuri senvuoksi tahdoin… tarkoitan: rohkenin pyytää Teitä tulemaan aikaisemmin. Olen pahoillani, että riistin Teiltä täten äitini ohjelman jälkipuoliskon. Mutta asiani on sekä vakava että kiireellinen…
EDELMAN. Toivon saavani kuulla äitinne laulavan vielä useastikin. Siitä innostuksesta päättäen, joka salissa vallitsi, ei hän voi lopettaa yhteen eikä kahteen kertaan. Mutta ettekö Te ollut lainkaan siellä?
KAARLE WELLE. En. Tavallisesti olen… mutta täällä en tahtonut… Ihmiset olisivat kai katselleet minua yhtä paljon kuin äitiäni… Enkä minä tahtonut häiritä heidän taidenautintoaan. Äitini on kyllä siinä uskossa, että olen konsertissa… Hän ei tiedä tästä meidän kohtaamisestamme mitään.
EDELMAN. Niinkö?
KAARLE WELLE. Niin. (Varhaisvanhasti.) On asioita, joita minun toistaiseksi täytyy hoitaa hänen selkänsä takana. Se on yksinkertaisesti velvollisuuteni perheen päämiehenä.
EDELMAN. (Hymähtäen.) Näyttää siltä kuin perheenpään huolet Teitä painaisivat… ne tuntuvat tulevan toisille jo hyvin aikaiseen… toisille ne eivät tule koskaan…
KAARLE WELLE. Oletteko siitä aivan varma?
EDELMAN. (Naurahtaen.) Yhtä varma kuin siitä, että minusta ei tule — ministeriä.
KAARLE WELLE. (Säpsähtäen.) Tarkoititteko sillä jotakin erityistä?