IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) A-haa! Valtioviisas — lasinpuhaltaja! (Kääntyy säestäjänsä puoleen, joka on järjestänyt kukat flyygelille.) Saanko esittää herroille oivallisen säestäjäni? Ministeri Kaltimo — taiteilija Kaarto, asessori Edelman… (Kaarto käy herroja kättelemässä.) Kas niin! Nyt ei puutu muita kuin ministerin rouva kansliapäällikköineen…
EDELMAN. (Kaarle Wellelle, joka seisoo hänen vierellään, puoliääneen.) Kadunlakaisijat!
IRJA FIORINI. Mutta, Kaarle, tuohan nyt lasi whiskyä herra Kaarrollekin! Kai se maistaa?
KAARTO. Kiitän.
KAARLE WELLE. (Menee vasemmalle.)
KALTIMO. Ja miltä tuntui laulaa kotikaupungissa?
IRJA FIORINI. Miten sanoisinkaan? "Katkeransuloiselta" olisi kai oikea sana, jollei se maistuisi tusinaromaanilta. Vanhat muistot… tahtoivat väkisinkin herätä… Mutta hirveän ystävällisiä ne olivat minulle, aivan liiaksi…
EDELMAN. Kukapa olisi paremmin lämmintä vastaanottoa ansainnut kuin se, joka jäähyväisittä lähti!
IRJA FIORINI. (Keveästi.) No, joko Tekin, vanha ystävä, rupeatte imartelemaan?
KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, tuo lasin Kaarrolle.) Olkaa hyvä!