EDELMAN. Nuoriherra meni itse — kadunlakaisijoita vastaan. (Naurahtaa.)
PALVELIJATAR. (Nauraa ymmärtäväisesti; menee takaisin vasemmalle.)
KALTIMO. (Panee kiireellä lasinsa pöydän alle. Levottomasti.) Tuleeko tänne todellakin…
EDELMAN. Kadunlakaisijoitako? (Nauraa.) Eikö niitä aina liiku ministerien liepeillä?
KALTIMO. Mitä sinä tarkoitat?
EDELMAN. En nyt tietysti kirjaimellisesti puhtaanapitolaitoksen palvelusväkeä…
(Eteisen ovi aukeaa. Sisään astuu Irja Fiorini kädessään kimppu ruusuja. Sitten hänen säestäjänsä, joka kantaa kukkavihkoja. Viimeksi Kaarle Welle onnesta säteillen. Ovi jää auki heidän jälkeensä.)
IRJA FIORINI. (Menee Edelmanin luo.) Kiitos, rakas vanha ystävä! Nämä ihanat ruusut ilahduttivat minua sanomattomasti. (Puristaa hänen kättään. Siirtyy sitten Kaltimon luo.) Ja kiitos laakereista — ne ovat kai meidän taiteilijain Valkoiset ruusumme. (Kääntyy poikansa puoleen.) Mutta, Kaarle, minkälainen isäntä olet ollut? Ministerillähän ei ole lasia!
KAARLE WELLE. Äiti, kyllä hänellä äsken oli — se on ehkä… vain tilapäisesti kadonnut.
KALTIMO. (Koettaen lyödä asian leikiksi.) Niin todellakin… sen täytyi kadota, kun ei ollut tietoa, kuka tulisi… Mutta nyt se jo voi päästä piilostaan! (Kumartuu nostamaan lasin pöydälle.)