Kerran kysyi teatterissa vieressäni istuva rouvasihminen, joka oli laajalti suurta maailmaa nähnyt: "Oletteko pannut merkille, kuinka sivistyneesti Ahlberg liikuttaa käsiään?" Tosiaan: tuo naisellinen huomio oli naulanpäähän osuva. Toisen kerran — se oli muuten Wilden "Lady Windermeren viuhkan" ensi-illassa — huomautti toinen nainen, että ainoa herroista, joka kykenee kunnolleen hännystakkia kantamaan, on Axel Ahlberg. Tällä nuorella naisella oli myöskin tarkka silmä, vaikka hän ei vielä ollutkaan suuren maailman salongeissa kouluutustaan täydentänyt. — Entä kuka Kansallisteatterissa kauniimmin liikkuu silkkitrikoissa, samettijakussa, hovimiehen miekka kupeella ja ritariketjut kaulassa? Ja kuka sirommassa kaaressa vie baretin rinnalleen ja ylevämmin tekee kumarruksensa?
Mutta vaikkapa myöntäisikin Oscar Wilden olevan jonkin verran oikeassa hänen väittäessään herrasmiehen kaulaliinan solmun osoittavan asianomaisen sivistystasoa, niin tekisi sekä kulttuurikäsitteelle että Axel Ahlbergille veristä vääryyttä, jos tyytyisi vain tuollaisiin mittapuihin. Ken on kuullut näyttelijän tarinoivan taiteesta ja taiteilijoista, runoista ja runoilijoista, elämästä ja ihmisistä sillä hienolla ja ymmärtäväisellä tavalla, joka on Ahlbergille ominainen, hän käsittää täydelleen, että paljon syvemmistä hetteistä kumpuaa hänen sivistyneisyytensä. Mutta perintönä saadut, kodissa ja koulussa varttuneet, elämän varrella kartutetut "sisäiset aarteet" hiovat ja jalostavat käytöstavan ulkonaisetkin ilmaisumuodot.
* * * * *
Axel Ahlberg oli kauan Suomalaisen teatterin primo amoroso, "ensimmäinen rakastaja." Melkein lukemattomat ovat ne hahmot, joissa hän on lempensä sanoja kuiskaillut. Hän on vannonut Romeon valoja ja Perdicanina tulkinnut Musset’n "katkeransuloista runoutta" ("Ei lempi leikin vuoksi"). — Mutta myöskin toisellaisia tehtäviä hän on loistolla ja kunnialla edellisten rinnalla hoidellut; hänen voittoretkiensä reittien viittoina ovat m.m. Hamlet, Othello, Antonius; Sigismund, (Calderón); Gessler, Posa (Schiller); Oidipus, Kreon (Sofokles); Örnulf, Nils Lykke, Rank, Helmer, Lövborg (Ibsen); Daniel Hjort, Kustaa Aadolf, Klaus Kurki.
Eihän Ahlberg enää pitkiin aikoihin ole kauniina kuutamoöinä kavunnut köysiportaita Capuletin taloon, ei muutamaan vuoteen tulkinnut Hamletin nerokasta hulluutta — Romeot ja Tanskan prinssit ovat vaihtuneet samoin kuin Juliat ja Ofeliat —, mutta yhä edelleen hän on yhtä suuremmoinen, — ei, vaan vielä suuremmoisempi — Klaus Kurki kuin viisikolmatta vuotta sitten, jolloin hänen vierellään Kirstinä seisoi Ida Aalberg, ja Kustaa Aadolfina ei hänen kanssaan tänäkään päivänä kukaan kilpasille kykene. Daniel Hjortin hän on vaihtanut Stålarmiin — eikä yhtä ylevän jaloryhtistä Arvid Stålarmia vielä näyttämöllä ole ollut.
* * * * *
Axel Ahlbergin taide ei ole vivahdusrikasta — hän on kerta kaikkiaan suurien piirteiden ja suorien viivojen mies —; se ei yllätä meitä uusilla otteilla eikä odottamattomilla käänteillä, siinä eivät väiky alati uudet vaihtelut. Mutta siitä huolimatta on näyttelijän liikunta-ala sangen laaja. Takavuosina Ahlberg suorastaan hämmästytti meidät Bahrin "Mestarissa": emme osanneet odottaa, että hänen dekoratiivisella taiteellaan voisi luoda niin ilmielävää ja suorastaan rehevää luonnekuvaa nykypäiväisestä ihmisestä, vaikka olimmekin niin monet kerrat nähneet taiteilijan liukkaasti liikkuvan kepeäpoljentoisen salonkinäytelmän parketeilla. Ja aivan äskettäin oli meillä Wilden "näytelmässä hyvästä vaimosta" vereksin tilaisuus näyttelijän huumorin hienouden toteamiseen.
Mitä tämä todistaa? Mitäpä muuta kuin sitä, että Axel Ahlbergin taide alunpitäen tavallaan on ollut lähempänä niitä periaatteita ja ihanteita, jotka ovat nykyaikaisen teatteritaiteen uudistuspyrintöjen pohjana, lähempänä kuin monien sellaisten, jotka todellisuustuntuisen realismin merkeissä ovat taidettaan kehitelleet. Mutta ennen kaikkea se todistaa, että Axel Ahlberg on oikea näyttelijä. "Schauspielen heisst: Menschen darstellen, dichterisch wahre Menschen" — näytteleminen on ihmisten esittämistä, runoilijan silmillä nähtyjen tosi-ihmisten. Näitä tosi-ihmisiä on Ahlbergin näyttämökuvain galleriassa pitkä ja unohtumaton sarja.
* * * * *
Axel Ahlbergin taide on vakaumuksen taidetta; siinä ei ole humbuugia nimeksikään. Kuulee toisinaan sanottavan, että se "vaikuttaa teatterilta" — sellainenhan lausetapa on yleinen. Eräissä suhteissa se Ahlbergin taiteeseen nähden on paikallaankin. Siinä on nimittäin teatteria, mutta — ja se on huomattava! — hyvää teatteria. Sitä teatteria, jota Axel Ahlbergin vakaumuksen ja taiteellisten ihanteiden mukaan hyvässä näyttämöluomassa tuleekin olla.