Hän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti pinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan värisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi säilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut hänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen kirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:

— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin ikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä lepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet turmelemaan… Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin uppoamista… Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se tulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään toimittaa…

— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi viikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja valkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka kädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi, tavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka hellävaroen kumartuu yli vuoteitten…

Jostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä. Nyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja tiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään ja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä nuori mies voinut olla naurahtamatta:

— Morituri te salutant… Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata tavalliseksi mieheksikin… lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi, vaikkapa sellaiseksi kuin tohtori… Voisihan hänet varmuuden vuoksi pukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi… se kenties lisäisi juhlallisuutta… ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli Kuolema…

Sairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä ja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki äärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo ilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta… Mutta hän itse oli hyvin korkealla niiden yläpuolella — –.

Nuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui hänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin hiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa vieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar. Tohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja puisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan sisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen… Samassa alkoi nariseva vanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.

VANHAPIIKA

Kaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä sankari…

Hilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen vielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja kuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties sentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota ihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua tietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän uneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet säihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja hän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen: