— — Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.
VUOKSELLA
1.
20. VI.
Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.
Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.
Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta; päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose…
Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet soivat hopeatiukuina…
Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:
— Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.