Mutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän makaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa hänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme olevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella… Köln… Rudesheim… rannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään raakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia…
Omituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme lauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi hän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta päänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja saunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti pitkän esitelmän Rooman termeistä.
Mutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan…
Kenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa tietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.
Isäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla: sinistä, vihreää, kultaa…
Me hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.
— Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme piloillaan.
Mutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin vuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten hartautta ei saa häiritä.
— — Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat sukatkin.