Kukkuu käki.
Karkeloon käy nuori väki.
Kesäilta — vanha juttu, kylän keinu — paikka tuttu. Viulut soivat tanssin tahtiin; keli' ei kultaa, käyköön vahtiin, ettei ämmät kielikellot tänne pääse urkkimaan, kylvämähän juorupellot, kademielin kurkkimaan!
Kell' on jalan nousu paras, se on sydämien varas. Kellä pyörein punaposki, siihen varkaan käsi koski.
Säihky silmäin, hymy huulten sukua on suvituulten, yhtä herkkää, herääväistä, yhtä kirkkaan poutasäistä.
Vielä, vielä viulu soi, kaukana on aamun koi!
4.
Aamun ruskossa kun hohtaa metsänranta, punertuvat varret honkapuitten, käypi vasta kotihinsa nuorten parvi. Kell' on rinnassansa metsäntähti, kellä lakissansa valkee kukkaterttu huojuu sulkatöyhdön uljaan lailla.
Mutta riemu, joka täyttää nuoret mielet, elon rikkaat sykähtelyt, soitot, sävelihin syttää sydämet ja sielut, paisuu laulelmaksi täytten rintain, puhkee kiitosvirreksi ja vierii sävellainehina yli tienoon.
Juhannusiltoja.
1.