Jo painuu päivä laskuansa kohti ja sammuu liekki lännen ruskojen, ja virran kalvo, joka äsken hohti kuin kulta, tummuu utuun peittyen. Mut katso! Tuolta vastarantamalta nyt tuli taivahalle leimuaa. Ja etkö kuule? Heljanmäen alta soi sävel vieno, laulu kajahtaaa.
Lie portit auki sadun valtakuntaan, käy keijukaiset karkeloihin kai, ja lehto uneksuupi onnenuntaan, kun Paanin taikahuilun kuulla sai… On metsän menninkäiset matkoillansa, ja kääpiöitten valkeita on tuo, he helskyttävät kultaseulojansa ja hiekka heille aartehia suo…
Mut eihän unta voine laulu olla, mi kirkkain ihmisäänin korviin soi? Ei, juhlat nyt on Heljan vainiolla, ja nuori väki siellä karkeloi! Ja kokkovalkea on tuli tuolla, mi säkeniä räiskyin roihuaa. Hei! Pyssyt paukkuu Hakkarilan puolla ja menninkäiset metsiin karkoittaa.
Nyt käymme, armas, mekin karkeloihin ja riemujuhliin suven sunnuntain! Ja sydänsuru, mielen murhe, joihin soi elo ilon pisaroita vain, ne tänä yönä kaikki unhoitamme. Me käymme piiriin nuorten seppelpäin, Ja todeks' uskomme me unelmamme, ah, todeks' onnen öitten kiitäväin!
2.
Oli juhla ja Juhannusilta ja koivut ja seppeleet, soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku
Ja liekissä kokkopuut
kävi karkelo, kiiri kaiku,
oli naurussa nuorten suut.
Sinä ylinnä karkelossa,
tuli silmissä, hymysuin,
minä piilossa pimennossa
sulountani uneksuin:
On kammari lehvitetty,
kukat pihlajan tuoksut luo,
ja seinät on sivelletty —
mies nuorikon taloon tuo.
Sävel viulujen vastassa varmaan,
kujan päästä kun käännytään —
hyvä vauhti on hiirakon harmaan
kotitaivalta mennessään.