Nyt nousemme rattahilta,
minä vien sinut kammariin.
Ja ulkona sammuu ilta
yön valkean hämäriin…
— Sävel vingahti marssin tahtiin
minä silmäni aukaisin.
"Sinä jäänetkin nuotion vahtiin!"
Hävis naurusi lehtoihin.
1900.
Serenaadi.
Taas hämärän hopeasiipi kun pyyhkäsi yli maan, yö hiljaa kun kyliin hiipi, joen varrella nukutaan.
Talot rantojen töyrähillä, talot punaiset, puhtahat, kylät kirkkojen ympärillä, kylät valoisat, valkeat, mökit mäkien ahtehissa, mökit pienet ja harmajat, kuin onnensa unelmissa nekin nukkuvat, nukkuvat.
Ja onnensa unelmissa tytöt uinuvat aitassaan, mut niittyjen kukkasissa soi tuulonen lauluaan — soi lemmestä suvisen ehtoon ja kaihosta kesäisen yön — kunis kuiskaten kuolevi lehtoon, mä aitan kun ovehen lyön…
Halla.
Heleimpänä heinäkuu, kedot kukkii kauniimmillaan, leipälaihot tuleentuu. — Hiipii yöllä varpaisillaan hyinen, jäinen jättiläinen soitten sumusokkeloista, hämärän ja härmän koista.
Se on Halla. Kasvojaan ei tohdi näyttää. Huurtehisen vaipan alla jäiset pihdit kalisevat. Kalman tuntu ilman täyttää. Korret hennot vapisevat aavistellen kuolemata.