Pysähtyypi jättiläinen, hetken viipyy, hengähtääpi — hyytyy korsi ensimmäinen, taittuu toinen, kohta sata elottomiks oljiks jääpi. Harmaa öinen peikko nauraa: "Poltan ruista, poltan kauraa, paistan leivät omiin suihin!"
Jos sen naurun joskus kuulet, se käy ytimiin ja luihin, vetää verettömiks huulet, seisahuttaa sydämesi. Ripsiin riittyy kyynelesi.
— Tuolla tuvan ovi aukee. Mies on tullut kynnykselle. Kasvot kalpeet, katse raukee. Nyt hän astuu pientarelle, taittaa korren saran päässä. Päänsä painuu: "Se on jäässä." Risahtaa kuin hauras lasi. Vavahtavi partahuuli, käsivarsi hervahtaapi, kiroukseen kasvot vääntyy, sanotuksi vain hän saapi: "Siinä pelto auraamasi!" Tuvan usta kohti kääntyy.
Mutta jäinen jättiläinen vetää pihdit piikkiniekat, jotka yltää yli pellon. Kuuluu niinkuin ääni kellon, on kuin siukuis sirpit, miekat, kun hän raiskaa raivoissansa, minkä osti vaivoillansa karuimmalle kamaralle sukupolvet temppeliksi työn ja sadon jumalalle.
Miks sai tehdä tuhon, miksi?
Syys.
Syys tullut on huomenin hohtoisin ja korkehin taivaankaarin ja on täyttänyt aulihin antimin se aumat ja aitan laarin. Suven kruunu ja täyttymys toiveitten sadon kullaksi siunasi siemenen, loi verta ja tulta se lehtoihin — sitä tervehdin!
Se on tullut myös tuhansin tähtivöin ja miettehin tuonentummin, se on saapunut möyryvin myrskyöin ja kauhujen kuvin kummin. Sen illat toi mielehen ikävää — sitä sittenkin tahdon mä tervehtää, näet mulle on soittoa sydämen sävel syksyinen!
Laps' syksyn mä lienenhän itsekin ja tuttava tumman ehtoon, oma tuskani tyyntyvi myrskyihin kuin viihtyvi lapsi kehtoon. Kesän kukkien painuvat kuoloon päät, sinisiintoiset seljät peittävät jäät — syystaivahan tähtöset tuhannet ovat ikuiset!
Jäähyväiset.